This post is about something life-changing that happened over a two years ago.
Two years ago I was living all by myself after being in a domestic partnership
for seven beautiful years.

First, it felt painful and I felt afraid.
I felt like I was living someone else’s life.

But after a while, it felt like it was meant to be that way.
I was in a healing phase; gathering myself together.

And this apartment, where I lived almost two years, thought me
to trust myself and finally find myself. It was my safety net
during all these changes in my life.

In this summer I left there.
From that beautiful apartment that made me whole again.
It was time to spread my wings.

I’m happy to say that everything happens for a reason:

I found that missing piece and I have the privilege to call him my fiancé.

And I have never felt more whole and alive than now.
And my heart feels better than ever.

Everything has its time and place,
so don’t never lose hope!

—

Kaksi vuotta sitten otin tässä asunnossa haparoivat
ja särkyneet askeleeni kohti uutta avoeron jälkeen.
Avoeron, jossa oli miltein seitsemän kaunista vuotta
mikä kertokoon elämän arvaamattomuudesta.

Alussa pelotti. Tuntui jollain tasolla niin kovin väärältä mutta samalla sydämessä oli se tunne.
Se tunne siitä, että näin kuului tapahtua. Vedin syvään henkeä, kuunnellen sydäntäni.

Silti, särkynyt sydän oli jotain totaalisen uutta,
joka teki niin käsittämättömän hauraaksi.

Mutta kaikessa siinä särkyneisyydessä, tein lupauksen itselleni;

etsin minuuttani yhden naisen tutkimusmatkallani.
Matkalleni rukoilin myötätuulta ja ennen kaikkea rohkeuttta luottaa
sokeasti matkakumppaaniini Elämään -myrskynkin silmässä.

Uskoa siiihen silloinkin,
kun silmissä sumenee ja mieli mustenee.

Ja niin mä tein.

Niinäkin hetkinä, kun se kipu sisälläni tuntui vellovan repien sisuskalujani.

Niinäkin hetkinä kaivoin esiin sen kuvan mun mielessäni;
kuvan siitä tulevaisuudesta, jolloin valo viimein koskettaa
ja, jossa olen toipunut pimeydestä.

Ja se aika tuli.

Tuo asunto oli turvasatamani kaiken noiden ristiriitaisten tunteiden
ja revittyjen sydämien keskellä.

Turvasatama, jossa tutustuin uudelleen itseeni
ja päädyin kuuntelemaan omaa sisintäni.

Tuo asunto valmisteli mua tähän elämänvaiheeseen,
jossa sirpaleinen sydän ja epävarmat askeleet ovat vain kaukainen muisto.

Tähän elämänvaiheeseen,
jossa askeleet ovat varmat, sydän ehjä ja unelmat kosketeltavissa.

Niinpä on aika sulkea tuo turvasataman ovi takanani
ja tähyillä kohti tulevaa.

Tulevaa, jossa uusioperheen elämä pyörittää arkea
ja sydän voi paremmin kuin koskaan.

Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Ja kaikella on tarkoituksensa.