This is an article about very personal crisis;
when -without my own reason as an ex-anorexic- I gain weight 30 kilograms
in less than two months. It was because of my other health issues and I know that
it wasn’t my own fault but it was waaaay too much for me, as a person who struggled with
anorexia nervosa over than a decade.

—

Olen kipuillut ulkomuotoni kanssa enemmän tai vähemmän koko ikäni. Lisäksi omannut hyvinkin vääristyneen minäkuvan, josta hyvänä esimerkkinä on “luurankovuoteni”;

kun olin kuolla laihuuteen etsiesssäni yli vuosikymmenen ajan kauneutta siitä maasta,
jossa elämänilon euforian tunteminen oli rangaistava kirosana, luurankomaisen hauraat unelman elämän alku ja loppu, ateriointi irstas synti ja avunhuudot luovuttamista
-itsevihan ollessa sitä suurinta rakkautta.

Siitä huolimatta näin itseni käsittämättömän isokokoisena.
Samalla verhoutuen lastenvaatteisiin ja kokoon xxs/32, jotka roikkuivat päälläni.

Niinpä ei liene ihmeellinen asia, että olen voinut henkisesti pahoin ja kantanut suurta häpeän tunnetta sisälläni, kun paino radikaalisti nousi erään itsestäni riippumattoman syyn seurauksena.

Alle kahdessa kuukaudessa painoni nousi miltein 30 kiloa, johon en itse pystynyt
mitenkään vaikuttamaan tai sitä pysäyttämään. Itseni onneksi olin silloin liiankin pieni
eli en mikään hirmuisen iso ole nytkään.

Mutta isompi kuin koskaan;

tällä hetkellä -lukemat ovat siis olleet ihan radikaalisti vieläkin isompia kuin tällä hetkellä – vaatekokoni on merkistä riippuen yläosasta m-l/40-42 ja alaosasta l-xl/40-44.

Jonkun mielestä siis täysin normaali “kerrankin”, toisen mielestä ylipainon puolella

ja kolmannen mielestä normaali, mutta edelleen suht pieni. Näkökulmat siis näemmä
vaihtelevat katsojan mukana.  Ja itseni mielestä, noh… välillä maailman isoin tonnikeiju
ja hyvinä päivinä koen olevani ihan normaalikokoinen ja just hyvä näin.

Eritoten noina huonoina päivinä kannan sisällläni tuota suurta häpeän tunnetta.
Häpeän tunnetta siitä, miten paljon olen muuttunut. Etenkin silloin, kun törmään
menneisyyden haamuihin niin tulee tunne siitä, että pitäisi kadota maan alle
tämänkokoisena. Tulee tarve selitellä, että näin on tapahtunut itsestäni riippumattomista syistä.

Mutta se, mikä on muuttunut vieläkin hurjemmin on itsetunto ja ajatukset itsestäni ja kropastani.

Niitä nimittäin on jouduttu erityisesti työstämään tässä 30 kilon varrella.

Erityisesti sitä rikkinäistä suhdetta omaan itseeni; taistelemaan päivittäin, etten
turvautuisi vanhaan ystävääni anorexia nervosaan. Solmimaan päivittäin
rauhanliiton itseni kanssa. Olemaan passiivisesti syömishäiriöinen.

Yksi olennainen muuttuja on ollut se tapa, jolla katson itseäni.

Parhaan ystäväni sanoja lainatakseni “Sä hei pukeudut nykyään nahkahousuihin!”
mikä on ollut erittäin iso askel itselleni. Nimittäin 30 kiloa sitten en pukeutunut kuin
treenihousuihin sillä häpeilin omaa “isoa” kroppaani. Nyt ylläni nähdään aika usein
juurikin niitä nahkahousuja, muita housuja ja farkkuja. Ja vartalonmyötäisiä vaatteita
muutenkin sekä käytän myös uima-asua, jollaisen ostin ensimmäistä kertaa sitten yläasteen.

Voisi siis sanoa, että näen itseni tällä hetkellä pienempänä kuin vääristyneillä silmilläni
silloin 30 kiloa sitten. Ja ennen kaikkea suhtaudun itseeni lempeämmin.

Lempeys taitaakin olla se avain hyvinvoivaan minääni.
Lempeys ja itseni hyväksyminen.

Itseni hyväksyminen juuri nyt, tämän kokoisena ja näköisenä.
Tarkoitus olisi pidemmän ajan kuluessa pudottaa painostani jonkin verran,
mutta en todellakaan mitään 30 kiloa vaan lähipiirinikin mukaan 5-10 kg on aivan maksimi
sillä olen kuulemma niin pienikokoinen jo nytkin enkä saa kadota enää luisiin unelmiini.

Sillä välin olen päättänyt nauttia näistä kurveistani ja täytyy kyllä myöntää,
että mä taidan ihan pitääkin näistä. Ne sopivat mulle ja ilmeisesti kehollenikin
sillä tämä painonmuutos toi mukanaan ensimmäistä kertaa myös säännölliset kuukautiset.

Miksi siis enää kipuilla ja häpeillä, kun kroppakin on alkanut yli vuosikymmenen
taistelun jälkeen vihdoin eheyttämään itseään?