Photo credit: @elfincharms by Paige Mason

This article is about those painful feelings behind the reason why I almost quit dancing.
Why it was so hard to even dance my heart out because of the hell called burnout.

I thought that I just don’t know how to dance anymore.
That burnout took me my ability to dance.

(And when it comes to burnout, that’s another story that I maybe
or maybe not write about it later. Let’s see.)

It took me everything to rise after I hit the bottom. I was somewhere I thought I never be.
Somewhere, where it took me everything to get back to my feet. Back to life.

And in that process, I thought that I don’t have anymore that gift to dance.
To dance my heart out, to open up about my feelings while I dance.
To have that ability to open up to the whole World
and to tell my story through dancing.

I tried.
But it just didn’t feel like a calling anymore.
A calling that I worked so hard for. A calling that was almost mine.
A calling to be a professional dancer like my dance teacher encouraged me for.

I felt so lost. Because dancing was my life for such a long time.

Until that one day recently.
The day that changed everything.

Or actually the day that one choeography changed everything.

I danced my heart out.
And I realised that this is it.

This is the chance to change this thing inside me.
The thing that almost beated me.

And it makes me wonder, why I ever stopped?
Why I ever doubted my gifts and abilities?

It was inside me all along.
It never truly left.

Now it’s time to dance for life
-without any doubts!

—

Tanssiminen oli mun koko elämäni vielä muutamia vuosia sitten takaperin. 

Se oli mun koko elämäni alkaen nuoruudesta jatkuen pitkälle aikuisuuteen. 

Mun sydän oli täynnä unelmia, joihin liittyi päämäärä tanssimisesta
ja tanssiopettajan rohkaisevat sanat siitä, että tanssijan ura oli käsinkosketeltavissa. 

Koreografiat oli tapa päästä lähemmäs omaa itseäni,
löytää niitä tajuttoman rikkinäisiä asioita,
jotka käsittelin tanssimalla koko sydämestäni. 

Kunnes lopulta olin niin rikki ettei tanssiessakaan pystynyt enää hengittämään. 

Päämäärät ja unelmat muuttivat muotoaan, kun burnout-helvetistä selviäminen vei kaikki voimat. 

Siitä tummanpuhuvasta helvetistä tekisi mieli aukaista sananen omaakin arkkuani,
mutta ehkä palailen siihen myöhemmin. 

Jotenkin olen näihin päiviin saakka uskotellut itselleni,
että se tummanpuhuva helvetti vei myös mun kyvyn tanssia ja avautua maailmalle. 

Että miten näin rikkinäisellä menneisyydellä saisi aikaan kauneutta. 

Miten löytäisi itsestään sen rohkeuden avautua maailmalle,
kun oma maailma on juuri juurtumassa kaiken kipuilun jälkeen. 

Mutta samalla muistan sen uskomattoman vapauden tunteen. 

Sen keveyden, kun askeleet kuljettaa sua kohti koreografian päämäärää.

Ja askel kerrallaan, se kipuilu voimistuu mutta pään sisällä se myrsky laantuu. 

Ja sä olet vihdoin vapaa. 

Jokin aika sitten löysin itseni harjoittelemasta koreografiaa.
Kokemassa sen voimaannuttavan tunteen, kun askeleet osuvat suoraan sydämeen.
Saaden aikaan sen vavisuttavan hetken, kun tajuan olevani täynnä inspiraatiota.
Kun tajuan, että mähän rakastan tätä.

Olen kyllä tässä välimaastossakin elänyt tanssien.
Mutta en tanssille. En niin kokonaisvaltaisesti kuin olisin halunnut.
Sillä olen luullut, etten enää vain osaisi.
Etten enää kaiken kokemani jälkeen pystyisi.

Ja nyt vain mietin, että miksi edes koskaan lopetin?
Ja ennen kaikkea, miksi enää epäröisin askeleitani?